On joitain asioita, jotka edistävät yhdessä toinen toisiaan.

Biokaasu ja lähiruoka ovat sellainen pari. Tuon tässä esiin miksi lähiruoan edistäjien kannattaa edistää myös biokaasun käyttöä ja toisinpäin. 

Ruoan tuotantoon tarvitaan ravinteita. Kun maaperästä otetaan ravinteita kasvien muodossa, tarvitaan sinne niitä aikaa myöten lisää. Eettisesti kestävä lähiruoka vaatii myös paikallisesti tuotettuja raaka-aineita, kuten lannoitteita. Luomutuotannossa tämä usein toteutuu hyvin, mutta siinäkin karja- ja kasvituotannon maantieteellinen eriytyminen heikentää osalla tiloista ravinteiden kierrätystä.

Karjanlannan tilalle ja lisäksi voidaan sen sijaan käyttää biokaasutuksesta jäävää kiinteää ja nestemäistä massaa. Nestemäisessä on erityisesti typpeä ja kiinteässä fosforia.

Typpeä pystytään valmistamaan ilmasta niin kauan kuin on energiaa sen valmistamiseen. Tai voidaan antaa palkokasvien sitoa sitä.

Fosforia sen sijaan ei voida valmistaa ilmasta eikä sille ole olemassa korvaavaa ravinnetta viljelyyn. Fosforia on jo louhittu tai kerätty esim guanona jo satoja vuosia. Maaperässä fosforia sisältäviä aineksia on eri arvioiden mukaan globaalisti 50-150 vuodeksi, riippuen käytöstä. 'Peak Phosphorus' eli tuotannon käännekohdan arvellaan olevan viimeistään vuoden 2030 paikkeilla, joidenkin arvio on, että huippukohta olisi jo ohitettu. Viimeistään sen jälkeen fosforilannoitteiden hinta kääntynee siis jyrkkään nousuun

Kotimaassa fosforin Suomessakin on pari vuotta käyty tieteellistä keskustelua fosforin kierrätyksen lisäämisen tarpeesta. Yritykset ovat myös kiinnostuneet ravinteiden erottamisesta, eikä pelkästään vientimarkkinoiden näkökulmasta.

Kaivetulle fosforille vaihtoehtoisia fosforin lähteitä ovat kasvibiomassa, yhdyskuntien jätevesiliete ja pienessä mittakaavassa eläinten luut (luulihajauho) sekä ihmisperäiset ulosteet.

Nyt tullaan yhdistävään tekijään. Yhdyskuntaliete on viljelykäyttöön sellaisenaan riskialtista lannoitetta. Lietteestä voidaan kuitenkin erottaa fosforia viljelykäyttöön ilman, että raskasmetalleja. Erottelutekniikka ei kuitenkaan ole kannattavaa kuin suurissa yksiköissä.

Biokaasulaitokset sen sijaan voivat toimia pienen ja keskisuuren mittakaavan alueellisina käsittelylaitoksina. Biokaasulaitokset voisivat ottaa vastaan paikallisia lietteitä ja niiden lisäksi paikallista kasvimassaa. Lietteistä laitokset voisivat veloittaa porttimaksuja, kasvibiomassasta ne maksaisivat.

Tuotteena olisi nestemäistä typpipitoista lannoitetta ja fosforia sisältää kiinteää lannoitetta. Näitä ei kannata kuljettaa pitkiä matkoja ja jalostaminen pidemmälle ei ole kannattavaa pienissä yksiköissä.

Siksi näiden lannoitetuotteiden käyttäjien tulisi olla lähellä. Lähiruokaa tuottavat tilat olisivat luonnollinen kohde lähilannoitteille.

Biokaasulaitosten toinen tuote, biokaasu, on uusiutuva liikennepolttoaine. Sen biokaasulaitokset voivat jalostaa joko yksikössään tai keskitetyssä laitoksessa raakakaasusta liikennebiokaasuksi. Käyttäjinä voivat olla lähialueen autoilijat. Biokaasun käyttö traktoreissa on myös hyvin pian mahdollista, sillä prototyyppejä on rakennettu jo Suomessa ja Itävallassa.

Kannattaa myös muistaa, että liikennekäytössä biokaasusta tuottaja saa parhaan hinnan. Juuri liikenteen fossiilisia polttoaineita korvaavien biopolttoaineiden tarve on suurin. Biokaasun CO2-tase on parhaimmillaan negatiivinen, kun tuotantoon yhdistetään CO2-talteenotto, mikä on teknisesti yksinkertaista.

Näin lähiruokatuotanto saisi: paikallisia lannoitteita, paikallisia markkinoita ei-satokasveille, paikallisia polttoaineita työkoneisiin. Todellinen win-win-win -tilanne siis.

Loppuun täytyy sanoa, että maatalousmaahan on sitoutunut fosforia vuosikymmenten lannoituksen seurauksena paljon, vaihdellen toki maalajista ja sijainnista riippuen. Fosfori ei ole pääosin liukoisessa muodossa, mutta se on sopivilla viljelykasveilla ja erityisesti kasvinvuorotuksella irrotettavista käyttöön. 

 Kauppahalli järjesti lähiruokakeskustelun, jota sujuvasti kuuntelin yleisöstä.

Keskustelussa sivuttiin tietty tavallisen ihmisen mahdollisuuksia saada lähiruokaa. Jostain syystä ruokapiirejä ja vastaavia yhteiskauppapaikkoja dissattiin keskusteluissa. Itse uskon ruokapiirien ja Luomulaatikon tapaisten toimijoiden olevan keskeinen avain muutoksessa.

Sen sijaan paneelissa toivottiin niitä lähituotteita arkikauppojen hyllyille. On toki hyvä, että lähiruokaa olisi tarjolla ihan siitä tutusta lähikaupasta tai automarketista. Ja niinhän jossain määrin jo onkin. Mutta väitän lähi- ja myös luomuruoan olevan suomalaisketjuilla edelleen imagotuote, eikä se kanna. Käsittelen tätä tarkemmin seuraavalla kerralla.

Mutta, kuten aiemminkin kirjoitin, todellinen lähiruoan edistämisen pohja tulee tehdä julkisten hankitojen kautta. Kun suuret toimijat sitoutuvat ostamaan lähialueen tuotteita on tuottajilla paljon vankempi pohja suunnata tuotantoaan ja vähitellen kehittää markkinakanavat myös kotitalouksien suuntaan.

Julksista hankinnoista keskustelu tuppasi jäämään samanmielisten hymistelyksi ja toiveeksi. Ihmettelin miksi panelistina ei ollut Tampereen Aterian tai Kuntien hankintayhtiön edustajia. Otin kysymyksessäni kantaa myös sen puolesta, että nähtäisiin tukkuketjujen valta ja etsittäisiin tapoja ohittaa ne luoden tuottajien yhteismarkkinointikanavia.

O-P Parviainen arveli kaupungin luomu- ja reilun kaupan askelten madaltavan tietä myös lähiruoalle ja epäili myös tukkuketjujen valtaa.

Keskustelusta tuli valitettavasti tunne, että lähiruoan edistämiseen kunnallisella tasolla ei ole saatu konkreettisia toimia aikaan. Hankintalain pykälien taakse on helppo mennä. Samoin voidaan aina sanoa, että läheltä ei löydy riittävän kokoisia toimittajia.

Yhtenä selkeänä suurena ongelmana on Tampereen Aterian ja KuHan tarjouskilpailut vaativat paljon papereita toimittajilta. Vain suuret tukut ja toimijat pystyvät osallistumaan kilpailuihin. Myös hinnan osuus pisteytyksessä on liian dominoiva, jolloin brasialainen broileri löytää tiensä tamperelaiskoululaisen lautaselle. Vaikka salmonellariski on melkoinen.

Mitä siis pitäisi tehdä?

Viljelijöiden kannattaa muodostaa tuotteiden myyntikanavaksi yhteenliittymiä, jotta kunnallisella puolella voidaan kilpailla. Lisäksi tuotantoa pitäisi ylipäänsä monipuolistaa pelkästä viljanviljelystä mm. juureksiin, marjoihin ja eläintuotteisiin.

Kunnallisten ja ylikunnallisten päättäjien tulisi ottaa nyt vahva etunoja ja tehdä periaatepäätös, että lähiruoka on kokonaistaloudellisinta ja sitä kannattaa edistää kuntien hankintojen kautta. Silloin yksittäisen aterian hintaakin pitää voida nostaa. Hankintaorganisaatioiden tulee keventää byrokratiaa tarjousmenettelyssä ja vähentää hinnan osuutta pisteytyksessä.

Jos tähän tarvitaan kansallisen lain muutosta, ei kuin viilaamaan arkadian ullat ja pekat. Direktiivit ei sitä, estä sillä onnistuu kyllä muuallakin EU:ssa.

Paljon työtä, mutta tiedän että tätä työtä jo tehdään. Ei muuta kuin puhalletaan liekkiin voimaa, kukin omien voimien mukaan omilla ja yhteisillä päätöksillä.

Joka puolella keskustellaan lähiruoasta. Lähiruoka on nyt in; sen ovat MTK ja esimerkiksi Heikko Ahopelto saaneet kaikkien huulille. Ja hyvä, että lähiruoasta puhutaan. Puhunpa sitten minäkin nyt.

Yksittäisellä kuluttajalla on paljon mahdollisuuksia omissa valinnoissaan. Voi ostaa luomulähiruokaa Luomulaatikosta tai kauppahallista tai Lempi-lähiruokakaupasta. Tai etsiä joitain hyviä lähiseudun tuotteita Stokkalta, marketeista tai käydä jopa ajelulla läheisellä hunajatilalla.

Lähiruoka on kuitenkin pitkälti eksotiikkaa ja vähemmistönä kymmenien tuhansien artikkeleiden kesken. Lähiruokaa ei nimittäin ole suuren valtakunnallisen tai ylikansallisen leipomon puolalalaisrukiista naapurikunnassa valmistama leipä tai naapurikorttelin Salessa myyty Saarioisten Pälkäneellä valmistama läppäpizza, vielä vähemmän tanskalaisessa jättisikalassa tuotettu joulukinkku.

Nämä tuotteet ovat nimittäin ovat sitä valtavirtaa jota kaupoista ostetaan.

Tampereen seudulla on asukkaita 350 000 kpl ja perheitä nopeasti arvioituna  n.150 00 kpl. Näiden perheiden päivittäisillä päätöksillä hankkia enemmän lähiruokaa voisi teoriassa saada todella suuren volyymin aikaan. Mutta 150 000 päättäjää liikahtaa hyvin hitaasti, kun he varsinkin joutuisivat näkemään vaivaa ja etsiä niitä lähituotteita ja vieläpä maksaa lisähintaa verrattuna tukkujen ostamiin suuriin - usein kansainvälisiin - bulkkituotteisiin.

Sen sijaan julkiset keittiöt kunnissa; sairaalat, koulut, päiväkodit, vanhusten hoitoyksiköt yms. ovat lähes yhtä suuri ruoan ostaja. Tampereen seudulla tehdään tietojeni mukaan Tampereen Aterian ja KuHa Oy:n kautta hankkimista raaka-aineista päivittäin noin 50 00 ateriaa. Näiden yksiköiden hankintapäätökset tehdään muutaman henkilön päätöksillä ja niillä olisi todella merkittävä vaikutus.

Miksi nämä yksiköt tarjoavat edelleen lapsillemme ja vanhuksille brasilialaista broileria ja tanskalaista sikaa, joissa on korkea salmonellariski? Miksi ne ostavat espanjalaista tomaattia, joiden tuotannossa olevilla työntekijöillä on huomiota herättävän paljon todettu epämuodostuneita lapsia?

Mikä estää kuntia hankkimasta raaka-aineet lähialueen tuottajilta ja jalostajilta? Ja miksi se kannattaisi? Mitä muita vaikutuksia kilpailuttamisella on ollut ja todennäköisesti on?

Siitä aion ottaa tulevissa blogikirjoituksissa selvää.

Impulssi tähän kirjoitukseen ja aihepiiriin nousi Kauppahallin järjestämästä lähiruokakeskustelutilaisuudesta, mistä kerron seuraavassa kirjoituksessa.

Tampereelta pääsee kaupungin maaseutukyliin Teiskossa nykyään TKL:n sinisillä bussilla. Muutos tapahtui kesän lopussa, kun aikataulut muuttuivat ja kaupunki otta linjat pelkästään kaupungin hoidettavaksi. Aiemmin linjoista osa on jatkanut aina Ruovedelle ja Virroille asti. Liikennettä hoitaa kilpailutuksen voittanut Väinö Paunu Oy.

Sinänsä on hienoa, että Teiskoon on melko tiheä bussiliikenne, jonka lippuhinnat ovat kantakaupungin lippujen kanssa täysin samat, ainakin vielä. Tosin suunnitteilla on ollut vyöhykepohjainen lippu lähivuosina.

Ongelmia on kuitenkin ollut lukuisia uusien aikataulujen tultua käyttöön. Ensinnäkin monet vuorot ovat olleet jatkuvasti täynnä. Kuljen työssä usein bussilla ja klo 14-17 välillä bussi Teiskoon menevät vuorot ovat viimeistä paikkaa myötenä täynnä yleensä viimeistään keskussairaalan kohdalla. Kuulemani mukaan myös aamun 7 ja 8 aikaan kaupunkiin ajavat vuorot ovat olleet hyvin täynnä, ajoittain vielä 28 linjan muutoksen jälkeenkin.

Muitakin ongelmia on. Tiedän ainakin kaanaalaisten olevan tyytymättömiä sinne liikennöivien linjojen vähentymiseen. On myös ollut useampia kuljettajia, jotka eivät tunne reittiään. On saatettu jättää ajamatta koko eerolansuora tai mennä moottoritietä, vaikka pitikin mennä Atalan kautta.

Perustin aiheesta adressin, joka on saanut jo mukavasti allekirjoittajia. Nettipohjaisen lisäksi adressin voi allekirjoittaa tällä hetkellä Kämmenniemen kirjastossa. 

On huolestuttavaa, jos palvelu on niin heikkoa, että ihmiset asettavat bussin toiselle sijalle ja käyttävät henkilöautoa. Teiskon linjojen hyvä toimivuus on suhteessa jopa tärkeämpää kuin vaikka keskustalinjan, sillä hyvin toimivalla 90-linjalla säästetään eniten henkilöautolla ajettuja kilometrejä.

Lokakuun alussa luovutan adressin joukkoliikennelautakunnalle ja odotan, että saan kuulla onko kaupunki valmis reagoimaan ongelmiin. Pienen korjausliikkeen kaupunki jo teki, mutta se ei riitä.

Luonnonmukainen maa- ja elintarviketalous syntyi vahvasti kritiikistä teolliselle viljelylle ja ruoanjalostukselle.

Luomutuotannon edistyminen on ollut vakaata ja varsinkin fossiilisten polttoaineiden hinnannousu on saanut lannoitteiden ja maatalouskemikaalien kallistumisen myötä yhä useammat länsimaiden viljelijät kiinnostumaan luomusta.

Luomulla on useita etuja, mm:

·         käyttää ekosysteemipalveluita ja sitä kautta vähemmän fossiilista energiaa tuotannossa

·         ei käytä myrkyllisiä kemikaaleja ja levitä niitä ympäristöön

·         viljelykierron kautta maan rakennetta

·         antaa eläimille paremmat olosuhteet

Luomutuotanto ei kuitenkaan ole täysin virheetön sekään vaan sillä on useita puutteita, mm:

·         tuotanto perustuu hierarkkisiin sääntöihin ja niiden valvontaan, jolloin tuottajan ja kuluttajan välinen yhteys tapahtuu byrokratian kautta

·         tuotanto voi yhdellä tilalla olla hyvinkin  yksipuolista, eikä monimuotoisuuden edistämiseen velvoiteta

·         maan humuksen ylläpitoon ja parantamiseen sinänsä ei ole velvoitettu

·         luomuviljelyn ja -elintarvikkeen hiilidioksiditaseelle ei ole asetettu vaatimuksia

Monissa maissa käydään keskustelua siitä, että luomutuotteet ovat siirtymässä yhä suurempien yksiköiden tuotantoon. The Ecologistissä kerrotaan, että Kaliforniassa vain 5 luomutilaa hallitsee yli 50 % yli 400 M$ vihannes- ja hedelmämarkkinoista. Todella massiivisia luomua vientiin tuottavia tiloja on Etelä-Amerikassa

Kriitiikkiä luomun teollismaistumisesta on esitetty myös Voima-lehden liitteessä olevassa, alunperin Le Monde Diplomatiquessa julkaistussa artikkelissa. Siinä kritiikin kärki kohdistuu luomusääntöihin, jotka Philippe Baquen mukaan ovat syynä mm. tuontisoijan käytön kasvulle Ranskan luomutiloilla, valkuaisomavaraisuuden heikentyessä.

Baque nostaa esimerkiksi espanjalaisen Bionestin, jolla on 500 ha luomumansikkaa kasvihuoneissa. Yhtiö käyttää thaimaalaisia sekä filippiiniläisiä työntekijöitä, joiden oikeuksia poljetaan.

On selvää, että Bionestin tapaus ei täytä kuluttajien näkemystä luomusta. Baquen kritiikki luomusääntöjä kohtaan onkin oikeutettu. EU:n luomusääntöjen tarkoitus on varmistaa, että kuluttajille myydyt tuotteet ovat. Säännöt eivät ota kantaa tilojen viljely monimuotoisuuteen tai siihen viedäänkö tuotanto toiselle puolelle maailmaa käytettäväksi, eikä tuotannon sosiaalisiin vaikutuksiin.

On totta, että luomusäännöt on luotu lähinnä mahdollistamaan tarkastusbyrokratia ja mahdollistamaan vapaa kauppa euroopassa ja laajemmin. Niiden tarkoitus on luoda melko löysä yhteinen kehys. Toisaalta tiukemmat säännöt eivät ole kiellettyjä.

Euroopassa onkin ollut vuosikausia varsin nurinkurinen tilanne, että esimerkiksi Ranskan, Saksan ja Iso-Britannian kesken on pyörinyt melkoinen luomuruletti, missä eri tuoteryhmiä rahdataan maasta toiseen täyttämään kyseisen maan kysyntä: maitotuotteita, viljajalosteita ja lihatuotteita. Tällaiselle luomuuotteelle tulee silloin turhan suuri hiilijalanjälki, joka voitaisiin välttää monipuolistamalla

Tilojen erikoistuminen yhä enemmän ja laajemmassa mitassa muutamiin pääkasveihin tai eläimiin on ollut valtasuuntaus maataloudessa ylipäänsä. Tämän seuraus on ollut tilojen keskikoon kasvu. Luomutilat eivät ole tässä mielessä poikkeuksia, vaan luomutilojen keskikoko on koko maassa ollut yli 44 ha kun kaikkien tilojen keskikoko puolestaan noin 36 ha.

Sinänsä tilojen kasvu suuremmaksi ei ole ongelma ja luomun suurempi tilakoko selittyy osin nurmialan lisääntymisenä viljelykierrossa. Ongelmaksi asia voi muodostua tuotannossa tehtävien periaatteiden kautta.

Suomessa on syntynyt Pro Luomu ry,jota vetää suurien kauppaketjujen edustajat. Pro Luomun keskeisimpänä tavoitteena on lisätä luomua kuluttajalähtöisesti ja nimenomaan valtakunnallisten toimittajien kautta.

Itse katson hieman huolestuneena kehitystä, missä kauppa ottaa vahvaa vastuuta perustuotannon kehittämisestä. Kaupan vahva rooli on ollut tähän asti yksi kanto kaskessa ja luomun yksi peruskritiikin kohde. Onko silloin todellakin oikea ratkaisu kehittää tuotantoa kaupan lähtökohdista? Kauppa tuskin on tekemässä luomun suhteen poikkeuksia vaan päinvastoin luomutuotteiden on mukauduttava jo valtavirtaan: entistä enemmän jalosteita, pitkää hyllyikää, pitkiä jakeluketjuja keskusvarastojen kautta ja suuria volyymeja identtisiä tuotteita.

Ottaen huomioon edelliset, luomun uudistetussa painoksessa pitäisikin korostua lisäksi seuraavat seikat:

1.       Luomutuotteen elinkaaren mahdollisimman pieni hiilitase. Tässä korostuu lähellä käytetyn ja vähemmän jalostetun sekä pakatun tuotteen vahvuudet. Maataloudessa se tarkoittaa hyvin harkittua tuotantoa myös koneilla ajon sekä sadon käsittelyn osalta.

2.       Luomutilojen verkottuminen keskenään ja yhteistyö markkinoinnissa, jalostuksessa sekä alkutuotannossa, jotta saadaan yhtä aikaa monipuolista ja humusta lisäävää tuotantoa sekä riittävän suuria eriä kerralla myyntiin

3.       Tuottajien ja kuluttajien tiiviimpi yhteys; tuotanto kuluttajia varten, ei elintarviketeollisuudelle

Näitä askelia on onneksi jo alettu osin ottaa. Suomeen on rantautunut ruokasuvereniteettia korostava Via Campesina järjestö , jonka ainoa suomalaisjäsen on Etelä-Suomen luomuviljelijöiden järjestö.

Luomua myydään entistä enemmän paikallisesti nettikauppojen ja lähiruokakauppojen kautta, esimerkkinä alueen viljelijöitä aktivoiva Luomulaatikko tai tuottajien osuuskunta Oma Maa.

Hiilitaseen kannalta luomulla on hyvä etumatka siinä, että kemiallisesti tuotettuja lannoitteita ja torjunta-aineita ei (muutamaa luontoperäistä lukuunottamatta) käytetä. Pelkästään tähän ei kuitenkaan voida tuudittautua vaan nimenomaan turhaa luomutuotteiden rahtaamista maista toiseen sekä teollista jalostamista tulee välttää.

Hiilitaseeseen vaikuttavat oleellisesti pellon muokkaus ja sadon kuivaus. Uskon, että paljon voidaan vähentää muokkaamista luomussakin, kun katsotaan uusin silmin viljelykiertoja ja kasvivalikoimaan. Tarkastelu koko viljelykierron kokonaisostoenergian kulutukseen suhteessa tuotettuihin kaloreihin ja tuotteisiin voi tulevaisuudessa olla viisasta ajattelua.

Samat ajatukset sopivat pääosin kolmannen maailman viljelyyn, missä luomu ei ole niinkään markkinatermi vaan pitkälti agroekologisen viljelyn synonyymi. Tästä aiheesta jollain toisella kertaa enemmän.