On joitain asioita, jotka edistävät yhdessä toinen toisiaan.

Biokaasu ja lähiruoka ovat sellainen pari. Tuon tässä esiin miksi lähiruoan edistäjien kannattaa edistää myös biokaasun käyttöä ja toisinpäin. 

Ruoan tuotantoon tarvitaan ravinteita. Kun maaperästä otetaan ravinteita kasvien muodossa, tarvitaan sinne niitä aikaa myöten lisää. Eettisesti kestävä lähiruoka vaatii myös paikallisesti tuotettuja raaka-aineita, kuten lannoitteita. Luomutuotannossa tämä usein toteutuu hyvin, mutta siinäkin karja- ja kasvituotannon maantieteellinen eriytyminen heikentää osalla tiloista ravinteiden kierrätystä.

Karjanlannan tilalle ja lisäksi voidaan sen sijaan käyttää biokaasutuksesta jäävää kiinteää ja nestemäistä massaa. Nestemäisessä on erityisesti typpeä ja kiinteässä fosforia.

Typpeä pystytään valmistamaan ilmasta niin kauan kuin on energiaa sen valmistamiseen. Tai voidaan antaa palkokasvien sitoa sitä.

Fosforia sen sijaan ei voida valmistaa ilmasta eikä sille ole olemassa korvaavaa ravinnetta viljelyyn. Fosforia on jo louhittu tai kerätty esim guanona jo satoja vuosia. Maaperässä fosforia sisältäviä aineksia on eri arvioiden mukaan globaalisti 50-150 vuodeksi, riippuen käytöstä. 'Peak Phosphorus' eli tuotannon käännekohdan arvellaan olevan viimeistään vuoden 2030 paikkeilla, joidenkin arvio on, että huippukohta olisi jo ohitettu. Viimeistään sen jälkeen fosforilannoitteiden hinta kääntynee siis jyrkkään nousuun

Kotimaassa fosforin Suomessakin on pari vuotta käyty tieteellistä keskustelua fosforin kierrätyksen lisäämisen tarpeesta. Yritykset ovat myös kiinnostuneet ravinteiden erottamisesta, eikä pelkästään vientimarkkinoiden näkökulmasta.

Kaivetulle fosforille vaihtoehtoisia fosforin lähteitä ovat kasvibiomassa, yhdyskuntien jätevesiliete ja pienessä mittakaavassa eläinten luut (luulihajauho) sekä ihmisperäiset ulosteet.

Nyt tullaan yhdistävään tekijään. Yhdyskuntaliete on viljelykäyttöön sellaisenaan riskialtista lannoitetta. Lietteestä voidaan kuitenkin erottaa fosforia viljelykäyttöön ilman, että raskasmetalleja. Erottelutekniikka ei kuitenkaan ole kannattavaa kuin suurissa yksiköissä.

Biokaasulaitokset sen sijaan voivat toimia pienen ja keskisuuren mittakaavan alueellisina käsittelylaitoksina. Biokaasulaitokset voisivat ottaa vastaan paikallisia lietteitä ja niiden lisäksi paikallista kasvimassaa. Lietteistä laitokset voisivat veloittaa porttimaksuja, kasvibiomassasta ne maksaisivat.

Tuotteena olisi nestemäistä typpipitoista lannoitetta ja fosforia sisältää kiinteää lannoitetta. Näitä ei kannata kuljettaa pitkiä matkoja ja jalostaminen pidemmälle ei ole kannattavaa pienissä yksiköissä.

Siksi näiden lannoitetuotteiden käyttäjien tulisi olla lähellä. Lähiruokaa tuottavat tilat olisivat luonnollinen kohde lähilannoitteille.

Biokaasulaitosten toinen tuote, biokaasu, on uusiutuva liikennepolttoaine. Sen biokaasulaitokset voivat jalostaa joko yksikössään tai keskitetyssä laitoksessa raakakaasusta liikennebiokaasuksi. Käyttäjinä voivat olla lähialueen autoilijat. Biokaasun käyttö traktoreissa on myös hyvin pian mahdollista, sillä prototyyppejä on rakennettu jo Suomessa ja Itävallassa.

Kannattaa myös muistaa, että liikennekäytössä biokaasusta tuottaja saa parhaan hinnan. Juuri liikenteen fossiilisia polttoaineita korvaavien biopolttoaineiden tarve on suurin. Biokaasun CO2-tase on parhaimmillaan negatiivinen, kun tuotantoon yhdistetään CO2-talteenotto, mikä on teknisesti yksinkertaista.

Näin lähiruokatuotanto saisi: paikallisia lannoitteita, paikallisia markkinoita ei-satokasveille, paikallisia polttoaineita työkoneisiin. Todellinen win-win-win -tilanne siis.

Loppuun täytyy sanoa, että maatalousmaahan on sitoutunut fosforia vuosikymmenten lannoituksen seurauksena paljon, vaihdellen toki maalajista ja sijainnista riippuen. Fosfori ei ole pääosin liukoisessa muodossa, mutta se on sopivilla viljelykasveilla ja erityisesti kasvinvuorotuksella irrotettavista käyttöön.