Pääosin keskustapuolueen kansanedustajat ovat jääneet kiinni vaalirahojen ilmoittamatta jättämisestä. Lähinnä huvittavia ovat olleet selitykset: Lauri Oinonen kierteli asiaa Suur-Keuruussa sanoen, että hän käytti saadun rahan aiempien vaalien velkojen maksuun. Toinen keskustalainen (jonka nimi on unohtunut) taas säästää rahan vasta tuleviin vaaleihin, missä aikoo sen ilmoittaa. Puolueen johtoväki Vanhanen ja Korhonen eivät pysy puoluetoimiston työmyyrien perässä lainkaan, vaan ovat olleet autuaan tietämättömiä kaikista tapahtumista.

Kaiken huippuna oli Keski-Suomen pieni-suuri-mies Mauri Pekkarinen, joka myönsi häntä anteliaasti tukeneelle yritykselle satojen tuhansien investointiavustuksen. Mauri vakuutti, että kukaan KTM/TEM:ssä olisi ollut yhteydessä yritykseen ennen tai jälkeen investointipäätöksen tai että hän olisi tiennyt mistä yrityksestä rahat hänen tililleen tupsahtivat. Oikeuskansleri tutki asiaa ja päätti, että investointituki tuli myönnettyä ennen vaalitukea, joten mitään sidonnaisuutta

Uskoo ken tahtoo; toivottavasti ei kovinkaan moni. Syksyn kunnallisvaaleissa monilla on onneksi mahdollisuus näpäyttää vilpillisiä kansanedustajia, jotka lähes kaikki ovat myös kunnallisvaltuutettuja kotikunnissaan.

Surullista tuo kohu on siinä mielessä, että se kääntää katseet pois oikeasti isoista kysymyksistä. Suomessa sähkönkulutus vain jatkaa kasvuaan, vaikka meillä pitäisi näkyä aivan toisia tuloksia.

Luin joululahjaksi isälleni ostamani Pasi Toiviaisen Ilmastonmuutos - Nyt! -kirjan. Täytyy sanoa, että kirja on vakuuttava ja vaikuttava. Se on mielestäni parempi henkilökohtaisuudessaan ja perusteellisuudessaan, kuin Tim Flanneryn aiemmin ilmestynyt; minkä luin vähän aiemmin.

Tuntuu, että olen myös kokenut monia samanlaisia tunteita oman ekologisuuden ja hyvä elämän tavoittelun kanssa kuin Toiviainen; tuskaa, turhautumista, yksinäisyyttä ja vähän onnistumisen tunteita.

Päädymme myös samaan loppupäätelmään: ihmisen muuttumiseen on vaikea uskoa, mutta toivo on ainoa, joka pitää pinnalla.

Hyvin mielenkiintoinen oli Toiviaisen ajatus, että ilmastonmuutoksen aiheuttama ”maailman loppu” olisi jo alkanut hitaasti näkyä ihmisten käyttäytymisen. On vaikea sanoa, minkälaisena käyttäytymisenä se näkyisi. Ihmiset reagoivat niin eri tavoin. Toiset kieltävät tulevan ja kiihdyttävät vain toimintaansa. Toiset peittävät ajatuksena, mutta alitajunta saa heidät masentuneeksi ja ehkä äärimmäisiin tekoihin.

Uskoisin, että maailman lopun pelko ilmastonmuutoksen seurauksena ei vielä Suomessa näy ihmisten käyttäytymisessä. Ahdistusta se on varmasti lisännyt, mutta ihmiset voivat ahdistua monesta muustakin asiasta; tämä on yksi muiden joukossa.

Mikä sitten olisi oikea tapa vaikuttaa siihen, että jokainen ottaisi ilmastonmuutoksen todesta ja alkaisimme kaikki erikseen ja yhdessä estämään katastrofin syvyyttä? Yleisenä tapana politiikassa tuntuu olevan, että skenaarioita pehmennetään ja lainsäädännössä edetään tarvittavaa hitaammin. Ei haluta pelotella ja toisaalta antaa kilpailijamaille etua.

Politiikan kentältä on turha odottaa todella radikaaleja avauksia; ei edes Vihreiltä, koska puolue ei halua samaistua maailmanlopun maalareihin vaan säilyttää myös äänestäjänsä. Siksi uskon siihen, että paine täytyy tulla ruohonjuuritasolta. Konkreettiset hankkeet ja vapaaehtoiset kiristämiset ovat tehokkain viesti eduskunnalle ja muille suomalaisille sekä globaalille yhteisölle.